Helsingin Kaupunginteatterissa on esityksessä parhaillaan suomalainen toteutus maailmanlaajuisesta menestysmusikaalista Kinky Boots. Broadwayn kautta maailmalle ponnahtanut musikaali perustuu samannimiseen brittiläiselokuvaan (2005), jonka inspiraationa puolestaan on toiminut tositarina feminiinisiä fetissikenkiä miehekkäisiin jalkoihin valmistaneesta Divine Footwear -brändistä.

Tarinassa nuori juppi Charlie Price perii vastentahtoisesti kenkiä valmistavan perheyrityksen, joka osoittautuukin olevan konkurssin partaalla. Lontooseen haikaillut Charlie joutuu palaamaan kenkätehtaalle pieneen kotikaupunkiinsa Northamptoniin. Uusi hartioita painava vastuu ja drag queen Lola mullistavat Charlien selkeältä näyttäneet suunnitelmat ja ajavat hänet raivaamaan oman polkunsa.

Sain itse kokea tämän esityksen 21.9. Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ja se löi minut aivan ällikällä. Mainittakoon, että en ole mikään musikaalien suurkuluttaja. Edelliset musikaalikokemukseni ovat alakouluikääni sijoittuneet The Lion King (Lyceum Theatre, Lontoo) ja West Side Story (Jyväskylän Kaupunginteatteri). Tältä vertailupohjalta uskallan kuitenkin väittää, että suomalainen musiikkiteatteri ei enää kalpene suuren maailman menon rinnalla.

Syvyyttä hiotusta tekniikasta

Kinky Bootsin toteutus oli jotain uskomatonta ja haluan heti todeta, että kokemuksen välittymiseen vaikutti merkittävästi huippuun viilatut perusasiat. Tekniset seikat kuten valot, äänentoisto ja miksaus, lavasteet ja niiden liikuttelu, näyttelijöiden vinhaa vaihtuvat mutta tarkkaan mietityt asemat lavalla olivat kaikki priimaa.

Uskon, että teknisten perusteiden kunnianhimoinen täydellisyyteen hiominen ja sitä myöten syntyvä vaivattomuuden illuusio ovat tehokas keino lumota katsoja. Suurien kokonaisuuksien hämmentävä sujuvuus ja sopivasti annosteltu aistiärsykkeiden tulva loivat taianomaisen tilan, jossa katsojana saatoin helpommin luopua ulkoisen havainnoijan roolista ja tulla todelliseksi kokijaksi, joka antaa näytelmän taiteellisten sisältöjen koskettaa ja muuttaa itseään.

Vaikka olen avoin, lähestyn yleensä varauksellisesti tilanteita joissa muut paitsi minä tietävät käsikirjoituksen ennalta. Suojelen näin itseäni turvattomilta tuntuvilta kokemuksilta, kuten huijatuksi tulemiselta ja säikähtätmiseltä. Heti aloituslaulullaan Kinky Boots sai minut kuitenkin laskemaan puolustukseni ja puhalsi katsomon ja lavan väliin vetämäni turvarajan olemattomiin. Tästä kiitos menee monille taustatoimijoille joita ei voinut lavalla nähdä.

Timanttisen teknisen toteutuksen ohella merkittävin Broadwayn tunnelmaa tuova tekijä olivat tietenkin upeat musiikkispektaakkelit. Jokainen laulaja oli valtavan taitava, äänet pysyivät puhtaina näyttävien koreografioiden kieputuksessa ja bändi soitti biisin peräjälkeen pieteetillä, josta kuului yhtäaikaa tiukka ja virheetön ote sekä sielukas, ilakoiva jamittelu.

Molempien pääosasolistien ääni oli voimakkuudessaan päräyttävä ja roolille uskottava. Charlien (Petrus Kähkönen) ääni oli puhdas ja koruton kuin isänsä veistämä kenkä kun taas Lolan (Lauri Mikkolan) kanavoima kokonaisvaltainen drag-olemus kaikui myös hänen äänestään.

Kaikkein vaikuttunein olin kuitenkin yhteislaulukohtauksista, joissa parhaimmillaan 30 ihmistä näytti peuhaavan omiaan yhtäaikaa luoden yhtä suurta kokonaisuutta. Tilaa ja lavasteita luovasti käyttäen yhteiskoreografiat viestivät liikkeellä laulujen keskeisiä sanomia täyttäen koko salin energiallaan. En voinut kuin silmät rehellisen pyöreinä hämmästellä kaikkien palasten yhteensopivuutta samalla kun soul-voimainen yhteisäänivalli painoi minut penkkiäni vasten.

Musikaali voitti elokuvan

Tarinansa puolesta Kinky Boots taipui paljon paremmin musikaaliksi, kuin elokuvaksi. Näin elokuvan viisi tai kuusi vuotta sitten, eikä se säväyttänyt minua juuri lainkaan. Sen hahmot jäivät pinnallisiksi, draaman kaari tuntui väkinäiseltä ja loppu oli arvattavuudessaan juustoinen kuin pizzatasku.

Näyttämöllä musikaalin vauhdissa ja jännitteissä hahmot määrittyivät olemuksensa myötä paljon kokonaisempina. Yksinään kevyeksi jäävä juoni oli sopivan yksinkertainen kuljetettavaksi laulujen avulla, jotka myös kuvasivat luovilla ja koskettavilla tavoilla elokuvassa latteaksi jääneitä hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan. Myös tarinan naiivit piirteet ja lopun arvattavuus olivat täysin anteeksiannettavia piirteitä musikaalille.

Musikaaliversion suurin ansio oli katsojaa puhutteleva ote ja tarinaan kirjoitettujen sanomien tehokas mutta saarnaamisesta vapaa viestintä. Kokonaisuudessaan Kinky Boots olikin ihmisyyden ja rakkauden karnevaali, joka ei olisi voinut puhjeta kukkaan liian intensiivisen juonen kahlitsemana.

Kaikkineen Kinky Boots oli ilmiömäinen ja ainutlaatuinen kokemus ja annan sille täydet pisteet millä tahansa asteikolla.

Fettarin metapohdintaa

Varsinainen arvostelu päättyi edelliseen kappaleeseen. Nyt ajattelin ruotia satunnaisia ajatuksia, joita Kinky Boots minussa kirvoitti.

Fetisistin, tai tuttavallisemmin fettarin, näkökulma elämään on aina fetissin vääristämä. Sanassa “vääristynyt” on kamalan negatiivinen kaiku, mutta viittaan sillä nyt epätasapainoon, joka voi olla niin negatiivinen kuin positiivinen tilanteesta riippuen. Tällaisia ajatuksia musikaalista heräsi saapasfettarille.

Kinky Boots keskustelee kenkien merkityksestä ihmiselle. Se nimeää konkreettisesti kolme eri kohtaa asenteiden jatkumolta:

1. “Sehän on vain kenkä” – välinpitämätön tai korkeintaan käytännönläheinen asenne, joka ei kuorruta kenkää käyttötarkoitustaan suuremmilla merkityksillä.
2. “Mitään kauniinpaa olla ei voi” – kengän esteettisen arvon korottaminen käytännöllisyyden rinnalle. Nämä sanat viittaavat tarinassa Price & Son -kenkiin, joita ei kylläkään kuvata kauniiksi kuin Herra Pricen oman konservatiivisen estetiikantajun puitteissa, mutta tällä ei sinänsä ole väliä. Väliä on asenteella – haluaako ihminen ylipäätään tunnustaa ja vaalia kengän esteettistä arvoa?
3. “75 senttiä vastustamatonta reisille kuroutuvaa seksiä” – Lolan luoma mielikuva korkeakorkoisista reisisaappaista. Mielikuvan mehustelu viestii asenteesta, joka korostaa kengän symbolisia arvoja käytännöllisyyden kustannuksella äärimmäisyyksiin asti. Nämäkin saappaat on tehty käveltäviksi, mutta ennen kaikkea ne herättävät huomiota, provosoivat, kiihottavat!

Tämä vaikuttaa varmaan erikoiselta tavalta analysoida ihmisten ajatuksia, mutta jotain tämän kaltaista mitta-asteikkoa olen käyttänyt nuoruudessani, kun olen yrittänyt kuulostella ovatko keskustelukumppanini kanssani samoilla taajuuksilla. Tapa jolla puhumme jostain asiasta kielii siitä, miten asian näemme, mitä merkityksiä sille annamme ja mitä tunteita se herättää.

On toisaalta ihmeellistä ja hienoa ja toisaalta surullista, kuinka erilaiselta maailma näyttääkään riippuen siitä mitä asioita arvostamme ja vaalimme. Me ihmiset tuppaamme kuorruttamaan objektiivista todellisuutta useilla merkitysten kerroksilla, mutta se millaisia kuorrutuksia – eli todellisuuden tulkintoja – odotamme keneltäkin, on sidoksissa kulttuuriin ja ihmisten rooleihin.

Omista miehisistä rooleistani lähtöisin koin aiemmin mahdottomaksi puhua saappaista kiehtovana ja suuria tunteita herättävänä asiana. Siispä piilotin intohimoni ja pyrin puhumaan saappaista yhtä välinpitämättömästi kuin voileipäkekseistä tai paperipainoista. Samalla kuitenkin yritin vaivihkaa kartoittaa toisten ihmisten pukeutumiseen liittyviä asenteita ja tunnekokemusia näennäisesti neutraalein avauksin.

Olen siis aina tilaisuuden tullen varovasti tunnustellut olisiko keskustelukumppanin mahdollista ymmärtää, miten saappailla on niin erityinen paikka sydämessäni. Nuoruuteni ympäristössä en kohdannut juuri muuta kuin masentavan välinpitämättömiä asenteita. Saatoin joskus keskustella aiheesta pinnallisesti naispuolisten ystävieni kanssa. Perinteisten sukupuoliroolien valossa se oli vähemmän vaivaannuttavaa, kuin yrittää saada jotain irti murahtelevista jätkäkavereistani. Nekin keskustelut jäivät aina kuitenkin small-talkin tasolle, sillä matka saappaan esteettisen arvon tunnistamisesta voimakkaaseen sekusaaliseen fetissiin tuntui liian pitkältä ylitettäväksi aasinsillalla.

Päädyin lopulta kertomaan fetissistäni valikoiduille ystävilleni, mutta se oli vain sosiaalisesti kömpelöä ja itsekeskeistä purkautumista, joka ei synnyttänyt juuri sen suurempia keskusteluita. Ja kuinka se olisi voinutkaan? Ystäväni olivat varmaan ihan yhtä syvällä omissa tunne-elämänsä koukeroissa kuin minäkin tuolloin. Keskustelua syntyi pääasiassa niistä asioista, joihin molemmat osapuolet kykenivät samaistumaan.

Ajattelin tuolloin, että avautumiseni oli rohkeaa. Sosiaalisena mukautujana hyväksyin kuitenkin vallitsevat olosuhteet, enkä tohtinut edes kuvittella, että voisin itse seurata tätä poikkeuksellista intohimoani elämässä pidemmälle. Olen oppinut kyseenalaistamaan sosiaalisia normeja vasta aikuisiällä ja päästämään irti lyttäävästä itsekritiikistä ja toimintani jatkuvasta vartioimisesta vasta viime vuosina.

Niin vapauttavaa kuin tämä avoimuus minulle nyt onkin, olen samalla pettynyt ja vihainen itselleni etten uskaltanut seurata intohimoani aiemmin. Siinä missä olisin voinut olla esimerkillinen ja rohkea, päädyin epävarmuuksissani vain vahvistamaan kiusaamiskulttuuria, jossa omien mielenkiintojen seuraamisesta (eli “nörttiydestä” tai “outoudesta”) seurasi aina syrjintää ja ilkkumista. Kinky Bootsin Lolan tai kenen tahansa muun rohkeasti sydäntään seuranneen tarina saa minut aina reflektoimaan tätä.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kuten sanonta kuuluu. Nyt itseäni ja ympäristöäni paremmin tiedostavana tämä blogi on vähintä mitä voin tehdä. Nyt olen lopultakin riittävän rohkea noudattamaan Lolan esimerkkiä: ei enää vaivaantunutta sopertelua, vaan suoraa puhetta. En vain maalaile mielikuvia, vaan näytän itseni kuten olen. Provokatiivista? Ainoastaan, jos omat käsityksemme ihmisenä olemisesta ovat ahtaita, emmekä halua julkisesti tunnustaa olevamme herkkiä, monitahoisia ja aistillisia olentoja.

Häpeästä ja hyväksynnästä

Yhdessä musikaalin keskeisimmistä kohtauksista Charile ja Simon keskustelevat isäsuhteistaan ja siitä, kuinka valintasi seurata omia intohimojasi voi tuottaa pettymyksen läheisille ihmisille, jotka odottivat sinulta jotain muuta. Tuo kohtaus kosketti minua kouriintuntuvalla tavalla.

Olen joutunut tämän teeman kanssa kasvokkain kaapistatulemiseni myötä. Se on ollut erityisen vaikeaa, koska fetisismistäni tuntema häpeä on voimakkaimmillaan niiden ihmisten seurassa, jotka ovat tunteneet minut pitkältä ajalta. Heidän kohdallaan on kertakaikkiaan hävettänyt myöntää, että olen taustalla ollut kokoajan jotain muuta kuin mitä olen antanut ymmärtää ja että olen niin kiinnostunut saappaista, pukeutumisesta, meikkaamisesta ja muista kulttuurisesti naisellisiksi tyypitetyistä asioista.

Eniten minua on hävettänyt, kuinka suuria tuntemuksia saappaat minussa voivat herättää. Se on tehnyt oloni haavoittuvaiseksi ja vialliseksi. Tuo häpeä on ollut paljon voimakkaampaa, kuin se mitä olen potenut sukupuolisten odotusten rikkomisesta ristiinpukeutumalla tai viehtymyksestäni vallanvaihtoon. Arvelen tämän johtuvan siitä, että saapasfetissini on perustavalaatuinen osa seksuaalisuuttani siinä, missä muut taipumukseni ovat pikemminkin sen johdosta kehittyneitä mieltymyksiä. 

Kohtaus päättyy kun Charile halaa Simonia sanoen “Tehdään saappaita”. Tuossa hetkessä koin olevani Simon, jota syleillään niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nuo vuorosanat olivat erittäin minulle merkitykselliset, sillä häpeässäni ja fetissini piilottelussa sanasta “saappaat” on tullut minulle eräänlainen triggeri, joka saa minut varpailleni miettimään “EI KAI KUKAAN NYT VAAN AAVISTA MITÄÄN!?!?” Olen pyrkinyt työstämään tätä käyttällä tietoisesti sanoja “saappaat” ja “fetissi” aina tilaisuuden tullen, jotta en takertelisi ja kiertelisi aiheen ympärillä enää.

Tunnistan jatkuvasti janoavani tuota kohtauksen tuottamaa kokonaisvaltaista hyväksynnän tunnetta. Todennäköisesti tuo tarve ei tule ikinä tyydytetyksi, sillä aiempien elämänvaiheideni jättämä aukko ei täyty pysyvästi, vaikka sinne kaataisi kaikki läheisteni voimavarat. Pystyn onneksi kanavoimaan tarpeeni myös tuottavaan toimintaan, kuten tämä blogi. Olemalla yhä rohkeammin oma itseni, voin siis hoitaa tunnetarpeitani myös itsenäisesti.

Siispä olen päättänyt tehdä saappaista ja ihannoimastani fetissityylistä oman juttuni ja jatkaa elämää Lolan ohjeiden mukaisesti:

1. Sä reilu oo
2. Käy koulusi
3. Hyväksy itses, niin sä hyväksyt muut
4. Muista rakastaa
5. Usko itseesi
6. Kun sydämesi aukee muuttuu maailmasi.

Muuntumisleikeistä maailman muuttamiseen

Lola varmaan komppaisi minua kun sanon, että oikeastihan olemme kaikki fetisistejä. Kuten aiemmin totesin, me ihmiset ynnäämme merkitysten kerroksia kaikkeen mitä koemme ja teemme – seksi, sekusaalisuus ja sukupuolisuus mukaan lukien.

Kysyttäessä kuvailen fetisismiä yleensä merkityskeskeisyydeksi: asioihin itse liittämiemme kuorrutusten tiedostetuksi sekä tiedostamattomaksi mehusteluksi. Mitä muutakaan me älylliset, mutta ympäristöllemme äärimmäiset alttiit ja herkät olennot voisimme?

Olisi ainoastaan kohtuullista, että tätä inhimillistä toimintaa kuvaava termi löytäisi tiensä arkikieleemme – tapaamme jäsentää jokapäiväisiä ajatuksia ja toimintaamme. Voisi olla, että tulisimme yhtä pykälää tietoisemmiksi itsestämme, kuten minullekin on käynyt.

Kokemus on opettanut minua uskomaan esimerkin kautta johtamiseen. Siksi pyrin itse olemaan kaipaamani muutos maailmassa. Voin muuntautua hetkellisesti pintapuolisesti naiseksi ja leikitellä seksuaalisuudella ja sukupuolisuudella, mutta tehdessäni näin heijastan ympäristööni sisälläni vuosien myötä tapahtunutta suurta henkistä muutosta. Tuo muutos on avoimuutta, rohkeutta, hyväksyntää sekä rakkautta ja upeat saappaani ovat kaiken tämän symboli.

Vaikka saisin osakseni arvostelua siitä, mitä teen pintapuolisesti, tiedän että kyse on jostain muusta. Kyse on nimittäin sellaisten valtarakenteiden hätähuudosta, joita olemme myötäilleet koko ikämme, vaikka olemme jo pitkään hiljaa tienneet, ettei niiden ylläpitämiseen ole pitäviä loogisia tai eettisiä perusteita.

Reisiäni pitkin kapuavat kirkuvan punaiset korkosaappaat lienevät näille rakenteille liikaa, mutta jos jokin rakenne on murtuva totuuden ja rakkauden alla, se ansaitsee murtua. Olkoon siis jokainen korkojeni kopsahdus murentava isku noiden rakenteiden perustuksiin.

These boots are made for walking
And that’s just what they’ll do
One of these days these boots are gonna walk all over you
-Nancy Sinatra